Hiljaisuus.
Keskeytyy lattian alta kuuluvaan koputukseen.
Herää!
Astelen unenpöpperöisenä läpi pimeyden,
nenään tulvahtaa
ikää nähneiden sahanpurujen tuoksu.
Seinien raoista yrittää heikko auringonvalo
tehdä itselleen tilaa.
Valon suikale, jossa pienet tomuhiukkaset leikkivät
piirileikkiä kilpaa.
Askellan vintiltä alas natisevia portaita,
samalla varoen liukastumista,
kun aika on tehnyt tehtävänsä
puolikkaisiin ja keikkuviin hirsilankkuihin.
Oven avattua tervehdys on suloinen,
kissa kehräten puskee sääriäni,
käsi ojentuu silittämään.
Kasvoille leviää puuhellan lämpö,
niin pehmeänä ja kutsuvana.
Pöydällä odottaa se tuttu kahvikuppi
ja puuhellan ääressä isoäiti,
juuri se, joka harjanvarrella minut herätti.
Aamun viimeisenä vakioherätyksenä,
ah, aina niin hyvältä maistuva,
aito pannukahvi.
Miten ihanalta kaikki tuntuikaan,
elämä vielä edessäpäin.
Vuosia kulunut liian monia,
mutta on sentään muistoja unohtumattomia,
joita ei koskaan katoamaan saa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti